lauantai 27. elokuuta 2016

Reitman: "Lastentarhan kyttä" (1990)


Kovanaamaiselle poliisille annetaan hänen uransa vaikein tehtävä: naamioitua lastentarhanopettajaksi, jotta hän saisi kiinni huumediilerin. (IMDb)

"Lastentarhan kyttä" (1990) on amerikkalainen rikosdraama-komedia, jonka on ohjannut Ivan Reitman ja pääosassa Arnold Schwarzenegger John Kimblenä, joka on kovaotteinen poliisietsivä. Peitetehtävässä hän joutuu lastentarhanopettajaksi suojelessaan huumediilerin vaimoa ja poikaa  ennen kuin tämä ehtii saada heidät kiinni. (Wikipedia)

    *    *    *

EILEN 5:LTA KLO 21:00

perjantai 26. elokuuta 2016

Corbijn: "Control" (2007)


Henkilökuva Joy Division -yhtyeen arvoituksellisesta laulajasta Ian Curtisista, jonka henkilökohtaiset, ammatilliset ja rakkauselämään liittyvät ongelmat johtivat hänet itsemurhaan 23 -vuotiaana. (IMDb)

"Control" (2007) on brittielokuva post-punk -yhtye Joy Divisionin itsemurhaan päätyneestä laulajasta, Ian Curtisista. Se on rock-valokuvaajan ja musiikkivideo-ohjaajan Anton Corbijn 1. pitkä elokuva, joka perustuu Curtisin lesken, Deborah’n muistelmateokseen "Touching From a Distance".

Elokuvan nimi on otettu Joy Divisionin kappaleesta 'She's Lost Control', joka johdattelee elokuvan tärkeätä teemaa, hallintaa, jota Curtis ei koskaan elämässään saavuttanut. Kappale perustuu tosielämän epileptiseen tyttöön, jonka Curtis tunsi olevan oma kohtalotoverinsa. (Wikipedia)

keskiviikko 24. elokuuta 2016

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 750 Rikas Suomi ei menestynyt Riossa -tuki pois urheilulta!


Ihmisten mieli on kummallinen. Huonoa kisamenestystä jopa Ylen toimittajat yrittävät selittää liian vähäisellä panostuksella urheiluun.

Totuus on kuitenkin se, että Suomen menestys per capita oli neljänneksi huonoin kaikista maista!

Samaa kieltä kertoo myös kisamenestys, joka oli kaikkien aikojen surkein. Toisaalta väkimäärään suhteutettuna menestys oli sitä, mitä tällaiselta pienelta kansakunnalta saattoi odottaakin. Siitäkin huolimatta että samankokoinen Tanska kahmi 15 olympiamitalia!


Lähteitä:

Brasilia: matkustustiedote. UM. Matkustustiedotteet, 29.7.2016

Rio 2016: Tietoa ja ohjeita olympialaisiin matkaaville. UM. Uutiset 3.8.2016

Rio 2016: Suomi-talossa edistetään suomalaisen osaamisen tunnettuutta. UM. Uutiset, 9.8.2016

Toimittajat Riossa pelkäsivät aseellista hyökkäystä – asialla kuitenkin vain vandaalit. MTV / Urheilu 10.8.2016 (AFP)

Finpro ‏@FinproFi  22. heinäkuuta
Two weeks to go before the #FinlandHouse opens its doors at the #Rio2016 #Olympics http://www.cleantechfinland.com/-/join-finnish-olympic-team-and-cleantech-finland-at-finland-house-at-rio-olympics …

Around the world in Rio: your A-Z guide to the Rio 2016 hospitality houses.
By Kiratiana Freelon & Fernanda Ezabella. Rio 2016 25.07.2016

Pia Nybäck ‏@PiaNyback  28. heinäkuuta
#Rio2016 #Finlandhouse open for public 13-14. & 20.-21.8.🎉 🌎  Hospitality houses of the competing nations: https://www.rio2016.com/en/news/round-the-world-in-rio-a-z-to-the-rio-2016-hospitality-houses …"

Timo Heinonen ‏@timoheinonen  12. elokuuta
#Rio16fi #FinlandHouseRio avataan pian ja totta kai #Fiskars saksilla. #suomitalo #finlandhouse #design #rio2016 

Rahapula selittää huonoa kisamenestystä – "Ihan selvästi rahalla saa". By Paula Tiessalo. Yle / Kotimaa 18.8.2016

Suomalaissuoritusten lista on tylyä luettavaa: Suomi matkalla kohti historian surkeinta olympiatulosta
Rion areenoilla olympiaurakkansa on jo päättänyt 51 suomalaisurheilijaa. Tähän asti Suomen saldo on laiha: neljä Suomen ennätystä ja yksi pronssi. By Sami Laine. Yle / Urheilu 18.8.2016

Nordic News ‏@Nordic_News  21. elokuuta
Nordic News uudelleentwiittasi Yle Uutiset #Rio2016 was #Fin's worst-ever Olympics.  Finland achieved only one medal: bronze in boxing. 

Tyly fakta sai sinettinsä: Suomen olympiatulos Riossa kaikkien aikojen surkein. By Sami Laine & Arimo Laakkonen. Yle / Urheilu 21.8.2016

Raju tanskalaisväite: Humalaiset suomalaiset häiritsivät Tanskan käsipallomaajoukkueen unta Riossa – ”Se oli kamalaa”. Helsingin Sanomat / Urheilu 21.8.2016

Riku Riski ‏@RikuRiski  21. elokuuta
Yllätys? #Rio2016 Suomi ~ 6 milj. € mitali ihan linjassa Norjan ~ 17 milj. € neljä mitalia. Entä muut Pohjoismaat? 

Medals per capita. Olympic Glory in Proportion

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Jokinen: "Kätilö" (2015)


Suomalainen kätilö rakastuu suomalais-saksalaiseen SS-upseeriin Lapin sodan aikana keskellä 2. maailmansotaa. (IMDb)

"Kätilö" (2015) on suomalainen draamaelokuva, jonka on ohjannut Antti J. Jokinen. Se perustuu Katja Ketun samannimiseen romaaniin  ja kertoo suomalaisnaisen ja suomalais-saksalaisen SS-upseerin välille kehittyvästä rakkaudesta keskellä Lapin sotaa. Elokuvan pääosissa ovat Krista Kosonen, Lauri Tilkanen, Pirkka-Pekka Petelius ja Tommi Korpela. Krista Kosonen palkittiin roolistaan parhaan naispääosan Jussilla ja Pirkka-Pekka Petelius parhaan miessivuosan Jussilla. (Wikipedia)

     *     *     *

Katja Ketun suosikkikirja "Kätilö" (2011) kääntyi elokuvaksi vain muutamassa vuodessa Katja Ketun itsensä ja ohjaaja Antti Jokisen käsittelyssä.

Mielenkiintoisin vaihe niin sodassa kuin elokuvassa on tietysti se, kun ystävät muuttuvat yhdessä yössä Välirauhan jälkeen vihollisiksi. Päähenkilöiden Helenan ja Johanneksen kohdalla sodan käänne ei kuitenkaan ollut dramaattinen. He yksinkertaisesti vain kohtasivat muutaman mutkan jälkeen toisensa sovitussa paikassa Kuolleen miehen kämpällä ja aloittivat yhteisen elämän.

Sotaelokuvien genreen tämä elokuva ei tuo paljonkaan lisää. Mitään sellaista mitä ei olisi nähty jo moneen kertaan.

Elokuvan henki on, jos ei nyt natsimielinen, ei paljon muutakaan. Sota esitetään historiallisena välttämättömyytenä, johon ihmisten on vain sopeuduttava. Jos elokuvassa on pahiksia, niin ne yllättäen ovat sodan jalkoihin jääneet saamelaiset. Tällainen vaikutelma syntyy.

lauantai 20. elokuuta 2016

Dowdle: "No Escape - Ei pakotietä" (2015)

Kaukana USA:sta uudessa kodissa jossain päin Aasiaa perhe löytää itsensä keskeltä vallankumousta ja yrittää epätoivoisesti päästä pakoon paikasta, jossa ulkomaalaisia teloitetaan. (IMDb)

"No Escape - Ei pakotietä" (2015) on amerikkalainen toimintaelokuva, jonka on ohjannut John Eric Dowdle. Kaakkois-Aasiassa työtä tekevä vesi-insinööri tuo perheensä maahan, mutta saapuu epäonnekseen juuri silloin, kun maan pääministeri murhataan ja maahan julistetaan poikkeustila. (Wikipedia)

     *     *     *

Vaikka en ole toimintaelokuvien ystävä, tätä elokuvaa katsoin silmät suurina. Millaisiin tilanteisiin tavallinen matti-meikäläinen voi joutua, kun hän joutuu keskellä maailmanmullistuksia? Hän saattaa esimerkiksi suojellessaan perhettään ja itseään joutua tappamaan.

No, viaton ei Cardiffin -vesiyhtiön insinööri Jack Dwyerkään ollut vaan juuri hänen yhtiönsä ja CIA:n toiminta toimi triggerinä vallankaappauksessa. Ja väkivallasta, hajota ja hallitse -filosofiasta, hyötyi vain länsimainen imperialismi ja monikansalliset yhtiöt.

Minun puolestani kyseenalainen sankariperhe olisi saanut hukkua Kamputsean ja Vietnamin väliseen virtaan.


perjantai 19. elokuuta 2016

Mäkelä & Kakkuri: "Sanajalkaseikkailu" (1999)


Oletko koskaan kuullut sananjalkaseikkailusta? Oletko ollut koskaan seikkailemassa? Oletko koskaan kokenut seikkailuelämystä? Oletko koskaan kaahinut Elvis-köydellä maan ja taivaan välillä? Koletko oskaan kikenut lurjaa väärinpäin?

"Sananjalkaseikkailu" (1999) on lukemaan houkutuskonsti, jossa yhdistyvät sana, kirja ja seikkailu, lukeminen ja seikkailupedagogiikka. Menetelmässä vaaditaan vain innostusta ja halua irrotella sanoin ja jaloin. 

Miten sukelletaan sananjalkaseikkailuun - saat tietää lukemalla tämän kirjan. (Takakansi)

    *    *    *

Miellän hyvän kirja- ja tarinavinkkauksen sellaiseksi, että siinä kertomukselle annetaan prosessin aikana toinen muoto, joka tekee sen parhaimmillaan vielä ymmärrettävämmäksi kuin oli alkuperäinen teksti. Samalla tarinalle annetaan oma tulkinta, joka ei ole suoraan luettavissa tekstistä.

Kysymys kuuluukin: tarjoaako Marja-Leena Mäkelän ja Esa Kakkurin seikkailu- ja elämyspedagogiikka, heidän toiminnalliset tehtävänsä ym tällaisen menetelmän? Eivät tarjoa.

Tarinoita ei millään tavoin prosessoida vaan vinkkaus on liimattu päälle kaikenlaiseen, ehkä sinänsä kiinnostavaan ja hauskaan, toiminnalliseen hössötykseen, joka perustuu hatusta vedettyihin fantasia-kertomuksiin. Ehkä tällaista todellisuudesta vieraantunutta eskapismiakin tarvitaan, mutta sen voisi jättää ennemmin seurakunnille, partiolaisille, poliittisille nuorisojärjestöille ym.

    *     *    *

Positiivista seikkailuissa on, että kirjoja sentään vinkataan jossain vaiheessa, luetaan otteita ääneen ehkä eläytyen tarinaan. Parhaimmillaan toiminnalliset tehtävät ja kirjojen tarinat liittyvät toisiinsa yhteisen aiheen kautta. Itse kirjoja ei kuitenkaan prosessoida vaan vinkkaus on vain sitä, että oppilaita / lapsia houkutellaan lukemaan kirja jälkikäteen, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että joka ainoa kerta kirjan loppu tai jatko jätetään kertomatta. Hyvä kirja kuitenkin kestää sen, että koko tarina kerrotaan tiivistetysti ilman että mitään olennaista jätetään väliin.

Huonona en pitäisi sitäkään, että opettaja etukäteen lämmittää oppilaat, orientoi käsiteltäviin kirjoihin ja jopa kertoo, mitkä kirjat tullaan vinkkaamaan. Ja oppilaat saavat ehkä tilaisuuden päällisin puolin tutustua kirjoihin, selailla niitä ja lukea takakannen niin halutessaan.

Edellinen mahdollistaa sen, että aikaa jää enemmän toiminnallisiin harjoituksiin ja niistä saa enemmän irti, kun tiedetään millaisia aiheita ja teemoja tullaan käsittelemään ja mistä tullaan keskustelemaan.

Parhaimpana vaihtoehtona kuitenkin on että kirjat ennen toiminnallisia tehtäviä luetaan ja oppilaat ehkä kirjoittavat itselleen kirjasta tiivistelmän ja / tai poimivat siitä itseään kiinnostavia kohtia, joita voidaan prosessoida yhdessä.

Tällaisen prosessin kautta, missä kirjan tarina, oppilaiden omat kiinnostuksen kohteet ja menetelmät viilataan yhteen syntyvät uskoakseni parhaat seikkailut, joissa myös lukutaito kehittyy monipuolisesti ja kirjoja luetaan siksi, että niitä halutaan lukea ja lukemisesta on sekä iloa että hyötyä.

torstai 18. elokuuta 2016

Heikkilä-Halttunen: "Lue lapselle! Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen" (2015)


Vanhempien tärkeimpiä tehtäviä on vaalia perheenjäsenten välistä tunnekieltä, johon kuuluvat ilmeet, eleet ja keskinäinen viestintä. Koko perheen yhteinen kirjallisuusharrastus kannustaa lasta käyttämään kieltä rikkaasti sekä ilmaisemaan erilaisia tunteita. Kun kirjojen lukeminen on koko perheelle mieluinen ja luonteva tapa viettää aikaa, lapsista kehittyy myös hyviä keskustelijoita, jotka ottavat kantaa luettuun, perustelevat napakasti näkemyksiään ja eläytyvät toisten esittämiin näkökantoihin.

Päivi Heikkilä-Halttusen kirja antaa eväitä lasten lukemisharrastukseen vauvasta alakoulun loppuun saakka. Teoksen taustalla on uusin lukemista ja lapsen ja aikuisten vuorovaikutusta koskeva tutkimus. Yleistajuisesti esitetyssä kirjassa on myös lukumuistoja, helposti toteutettavia tehtäviä ja kirjavinkkejä eri ikäisille.
Kirja sopii niin vanhemmille ja isovanhemmille kuin lasten parissa työskenteleville. (Atenan sivusto)

     *    *     *

Päivi Heikkilä-Halttusen kirja "Lue Lapselle!" (2015) on kiinnostava katsaus lastenkirjojen ja niiden lukemisen tilanteeseen 2010 -luvun puolivälissä.

Myös tästä kirjasta niin kuin kaikista lukemista käsittelevistä kirjoista 2000 -luvulla löytyy viittaus siihen, miten pojat lukevat aina vain vähemmän ja 10 % peruskoulun käyneistä ei osaa lukea juuri ollenkaan ja heistäkin suurin osa on tietysti poikia. Näihin ongelmiin ei tämäkään kirja silti pureudu, vaikka kirjoittaja joitain ehdotuksia asian suhteen tekeekin.

Skeptikko saattaa silti kysyä, kenen arvomaailman ja etujen mukaista on, että lapset käyttävät aikansa joutaviin kirjoihin, joita on julkaistu viime vuosina enemmän kuin koskaan. Ovatko lasten- ja nuortenkirjat lähinnä vain kirjankustantajien automaatti, jolla ne lypsävät yhteiskunnan varoja omaan bisnekseensä.

     *     *     *

Kirjojen joukossa on monenlaista satua ja tarinaa, realismia ja fantasiaa, kaikkea mahdollista. Jos valinnan vaikeuden sivuuttaa esimerkiksi sillä huomautuksella, että "kyllä kirjastonhoitajat ja muut valintoja tekevät osaavat hommansa", ongelmaksi jää vielä, millä tavoin valittuja kirjoja ja niiden lukemista ym. käyttöä on edistettävä ja mitä siitä seuraa.

Kiinnitin huomioni siihen, millä tavoin kirjojen toiminnallista käyttöä (draaman genret mukaan lukien) on pyritty edistämään päiväkodeissa, kouluissa, kirjastoissa ja kotona.

Kirjasta on 'draama' -sanaa turha etsiä. Sen sijaan esiintymistaitoihin viitataan kun kerrotaan toiminnasta lukupiireissä. Kirjavinkkauksen kohdalla mainitaan toiminnalliset menetelmät, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa elämys- ja seikkailupedagogiikan sekä kirjavinkkauksen montaasimaista liittämistä toisiinsa.

Eniten huomiota on pantu kirjojen lukemiseen ääneen joko niin että lapsi itse lukee tai hänelle luetaan. Lukemisen aikana siitä, mitä on kerrottu ja kuvin kuvitettu voidaan keskustella, jolloin kerrottua myös reflektoidaan.

    *     *     *

Pienten lasten kohdalla mainitaan, miten yhdessä luetut tarinat voivat vaikuttaa lapsen leikkeihin ja uniin. (s. 47 -) Tietoisesti tarinoiden ja leikkien välille ei kuitenkaan rakenneta esim. draamaleikin avulla siltaa.

Jotenkin tulee mieleen etteivät näistä aiheista kirjoittavat ja käytännön työtä tekevät ole huomanneet sitä, miten kirjalla ja sen kielellä on loppujen lopuksi vain välinearvo suhteessa kerrottuun tarinaan. Ja tarinan voi tietysti kertoa monella eri tavalla ja välineellä, joista kirja ja kirjoitettu kieli ovat vain yksiä välineitä.

Kerrottu tarina voi olla joko lapsen itsensä keksimä, jonkun kirjoittama tai kansansatu tai -tarina. Kun lapsi kertoo tarinaa, sitä sanotaan saduttamiseksi.

Lapsi voi esimerkiksi muunnella kuulemaansa tarinaa Pienestä merenneidosta (s. 97) ja kertoa oman merenneito-tarinansa tai vaikkapa jatkaa tarinaa siitä, mihin hänen kuulemansa / muistamansa tarina jäi tms.

     *     *     *

Tanskalaisen H.C. Andersenin "Pieni merenneito" (1837) pohjautuu tuohon aikaan suullisena perinteenä kerrottuun Ondine -myyttiin, jonka taustalla puolestaan ovat vielä vanhemmat eurooppalaiset tarinat merenneidoista ja -miehistä.

Lapsen kertoma (oma) tarina on tietyllä tavalla osa pitkää perinnettä, mitä tarinoita Suomessakin kerrottiin yleisesti vielä 100 vuotta sitten.

Lapsi / lapset esimerkiksi päiväkodissa voivat ottaa merenneidot ja -miehet omiin leikkeihinsä. Pienen merenneidon kohtalona oli muuttua merenvaahdoksi, mikä tuntuu hyvin, hyvin lohdulliselta ratkaisulta, sillä eihän meistä kukaan elä ikuisesti!

Palkkiona siitä, ettei pieni merenneito tappanut (!) prinssiä pelastaakseen nahkansa hän kuitenkin lopulta muuttui hengeksi ja lunasti moraalisella käytöksellään pääsyn taivaaseen (eikä siis joutunut helvettiin tai mikä vielä pahempaa jäänyt tavalliseksi taruolennoksi).

     *     *     *

Andersenin kertomuksen maailma on sanalla sanoen sairas niin kuin usein 1800- ja 1900 -luvun uskonnollispohjaisissa saduissa, joissa ihmishengellä ei ole paljon paskaakaan merkitystä niin kuin ei esimerkiksi nationalistisissa eurooppalaisissa suursodissa. Uhrautuminen kun merkitsi suoraa pääsyä taivaan iloihin, minkä tempun pieni merenneitokin symbolisesti teki.

Lapsi tuskin ymmärtää tällaista aikuisten ihmisten läpikotoisin kieroutunutta mielikuvitusta - ja hyvä niin. Ja suuri kysymys onkin miten tällaisia vanhoihin kertomuksiin sisältyviä... omituisuuksia tulisi käsitellä.

Esim. Astrid Lindgrenin "Peppi Pitkätossun" (s. 102, 112) kohdalla ruotsalaiset ovat päätyneet sensuroimaan joitain kohtia klassikkokirjoista, mikä ei tunnu mielekkäältä ratkaisulta.

Ja tässä tulee draama genreineen ja menetelmineen avuksi. Millään muulla tavalla tällaisia asioita ei voi mielekkäästi käsitellä!

Päivi Heikkilä-Halttunen ehdottaa tällaista: "Lastenkirjan vanhahtava maailmankuva ei mielestäni ole haitaksi lapselle: sen voi pikemminkin kääntää voitoksi ja keskustella lapsen kanssa erilaisten katsantokantojen, arvojen ja asenteiden muuttumisesta." (s. 113)

Nämä ovat kuitenkin sellaisia kysymyksiä, joita ei voi jättää yksittäisten vanhempien ja lasten varaan ja vain draama tarjoaa riittävät välineet asioiden perinpohjaiseen käsittelyyn.