tiistai 29. kesäkuuta 2010

Elsa Soinin "Rouva Johtaja" (1932)

Lukaisin eilen illalla. Joitain tunteja sitten Elsa Soinin "Rouva Johtajan" (1932). Edellisenä iltana tein saman tempun toiselle saman ajan romaanille. Kyseessä oli Mika Waltarin "Suuri illusioni" (1928).

Elsa Soinia jotkut pitävät unohdettuna, modernistina. Muutoin häntä tuskin on unohdettu, sillä tuskin häntä voi unohtaa, koska hän on kirjoittanut käsikirjoitukset aikanaan hyvin suosittuihin Suomisen perheestä kertoviin elokuviin. Tietysti Lasse Pöystillä ym. näyttelijöillä ja ohjaajilla on oma osuutensa sarjan suosioon.

Mika Waltari sen sijaan ei ole unohdettu modernisti, mutta helposti unohtaa, ettei hän oikeastaan ollut modernisti. Ainakaan kirjailijana. "Suuressa illusionissa" toki kuvataan modernia yhteiskuntaa, liikutaan 20-luvun Pariisissa ja kuvataan ajan nuorten elämäntapaa ja tuntoja. Ajetaan autoilla ja moottoripyörillä. Välillä melkein kovaa. Modernismista keskustellaan kirjassa pari kertaa, mutta siihen se sitten jääkin.

Elsa Soinin "Rouva Johtaja" muistuttaa monella tavoin "Suurta illusionia", mutta kirjassa kuvataan yhden, Rakel ja Iikka Vuon, perheen elämää pidemmällä aikajänteellä kuin "Suuressa illusionissa" aina edellisen vuosisadan vaihteesta 30-luvun alkuun saakka.

Kirja on muodoltaan Rakelin kirje, tai sarja kirjeitä, miehelleen Iikalle. Kirjan nykyhetkessä Iikka ja Rakel ovat erossa toisistaan, mutta Rakel haluaisi, että he - vihkikaavansa mukaisesti - eläisivät elämänsä lopun loppuun asti yhdessä. Perheen elämä on aivan pirstaleina, mutta voimakastahtoinen Rakel uskoo, että ei mies vaihtamisesta parane. Eikä hän myöskään voi kuvitella elävänsä yksin, vaikka hänellä olisivat siihen kaikki edellytykset. Lapset jo lentäneet pesästä, toinen pojista kuollut.

Rakel on 30-luvulla perin harvinainen uranainen ja suuren mainostoimisto Reklaamin yksi johtajista. Kirjeissa hän häilyy perheen ja työn välillä, ja aina lopulta ajatuksissaan päätyy siihen, että perhe on työtä tärkeämpi. Silti hän toiminnan tasolla panostaa vain työhönsä ja oman elämänsä parantamiseen yksilönä.

Eräässä vaiheessa elämää hän nelikymppisenä uraohjuksena eksyy taiteilijaravintolaan, jossa alkaa käydä nuoren miesalaisensa kanssa. Ravintolassa viettävät iltojaan Tulenkantajien piiriin kuuluvia taiteilijoita. Kerran Rakel Aaponsa kanssa törmää siellä jopa 17-vuotiaaseen poikaansa Kristianiin, joka lukee siellä toisinaan keskinkertaisia runojaan, joille hieman naureskellaan. Tätä Rouva Johtaja ei ollut tiennyt ennen heidän kohtaamistaan ravintola Pagodissa. Hän ei edes tiennyt, että tämä kirjoitti runoja - ja jopa julkaisi niitä.

Tapa jolla kirjan tapahtumia kerrotaan ja ohutta juonta kuljetetaan eteenpäin tuo eittämättä mieleen eurooppalaiset modernistit. Soini on taitava ja mukaansa tempaava kirjoittaja, ja "Rouva Johtaja" painii kirjana aivan toisessa sarjassa modernistisena romaanina kuin Waltarin "Suurta illusioni". Onkin oikeastaan ihme, että Soini modernistina on jäänyt unohdukseen, eikä häntä vieläkään ole sellaisena tutkittu yhtä pro gradu -tutkielmaa enempää.

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Raimo Vahtera: ”Turun rahapaja”

Turuntauti ei ihmisten mielissä ota laantuakseen. Taudista on puhuttu 80-luvun alusta lähtien, ja nyt on Turun Sanomien ex-päätoimittaja Raimo Vahtera kirjoittanut kirjan ”Turun rahapaja” (2010), jonka alaotsikkona on ”Kertomus miehistä ja rahanteosta”. Kirja on fiktiota ja faktaa sekaisin, siis ns. nonfiction teos. Toki fiktio aina jollain tavoin pohjautuu todellisuuteen, jos ei muuta niin mielen sisäiseen todellisuuteen. Tässä teoksessa painopiste on kuitenkin ulkoisen todellisuuden realistisessa kuvaamisessa, vaikka kyse on muodoltaan kaunokirjallisesta teoksesta. Teos olisi toki voinut olla vielä monta piirua dokumentaarisempi ja tulla lähemmäksi tätä päivää. Voikin miettiä millä perusteella faktat on valittu ja joistain asioista on tehty fiktiota? Mitä kirjan hienovarainen jaottelu fiktioon ja faktaan itsessään kertoo koko suomalaista yhteiskuntaa riipovasta sairaudesta, joka sallii demokratian nimissä tehdä melkein mitä tahansa?

Turuntauti yhdistetään ennen muuta arvotalojen purkuihin kaupunkien keskustoissa. Tässä suhteessa Turku ei ole mikään poikkeus suomalaisten kaupunkien keskuudessa. Suomalaiset eivät ylipäätään ole arvostaneet omaan rakennusperinnettään 40-luvun jälkeen. Samoihin aikoihin kun Turuntauti riehui 80-luvun alussa Turussa, Hämeenlinnassa purettiin esimerkiksi kymmeninen miljoonien markkojen arvoinen Suomen Työväen Säästöpankin (STS) omistama jugendtalo. STS yhdistettiin jonkin ajan kuluttua tapahtumasta Kansallisosakepankkiin, josta tuli osa Yhdyspankin ja KOP:in Meritaa, joka puolestaan yhdistettiin ruotsalaiseen Nordeaan. Jugendtalon tilalle gryndattiin moderni liikerakennus mm. pankin, vakuutusyhtiön ja Metalliliiton tarpeisiin.

”Turun rahapaja” alkaa kertomuksella kiinteistölautakunnan kesäretkestä Seilin saareen Turun saaristossa. Kuvaus on suorastaan inhorealistinen. Uusien lautakunnan jäsenten munat tervataan ja lautakunnan jäsenet vuoron perään panevat paikallista huoraa (pelkäämättä saavansa tautia) ja paistavat makkaraa nuotiolla ja tietysti ryyppäävät rajusti. Sanomattakin on selvää, että lautakunnassa ei ole muuta kuin miehiä.

Kiinteistölautakunta on Turun suurten puolueiden – sosialidemokraattien, SKDL:n ja Kokoomuksen - rahapaja. Kaavoittamalla gryndereiden toivomusten mukaan maata sopivista paikoista, puolueet takaavat oman rahoituksensa ja menestyksensä seuraavissa vaaleissa. Vuoden 1980 kunnallisvaaleissa kaikki kuitenkin muuttuu hetkeksi, kun Kokoomuksesta tulee suurin puolue valtuustossa. Vasemmistoenemmistö on vain yhden paikan päässä, ja niin Vahteran kirjassa kuin todellisuudessa, Demareista yksi edustaja loikkaa Kokoomukseen, mikä kääntää poliittiset voimasuhteet. Kirjassa tosin loikkarin sukupuoli ei ole sama kuin mitä todellisuudessa.

Uusi tilanne ruokkii Turun tautia entisestään, ja porvarivetoinen kaupunki alkaa toteuttaa massiivista paikoitus- ja liikerakentamishanketta ydinkeskustassa, mitä toki vasemmistokaan ei vastusta. Kirjan päähenkilön, loikkari Voitto Pienimaan kannalta tilanne muodostuu tragediaksi. Hän kuolee lopulta, ehtimättä ampua itseään. Kaatuu humalassa. Vanhat kaverit työväenyhdistyksessä ovat unohtaneet Voiton ja naisystäväkin pitää häntä porukanpetturina. Uudet ystävät Kokoomuksessa eivät hekään anna arvoa Voiton loikkaukselle. Eikä hänen loikkauksellaan itseasiassa ollut mitään merkitystä minkään kannalta käytännön politiikassa Turun kaupungissa. Kokoomus ja Demarit toteuttavat samanlaista politiikkaa kuin aiemminkin täydessä konsensuksessa. Voiton kohtalona on, että hän menettää paikkansa ’rahapassa’ eli kiinteistölautakunnassa ja joutuu tyytymään poliittisesti merkityksettömään satamalautakuntaan rivijäsenen paikkaan.

Hulppea rakennushanke, jonka työnimi oli Peetori, toteutuu nopeaan tahtiin 80-luvun alussa, mutta hätäisesti suunnitellusta kompleksista tulee susi. Torin alle viritetty rakennelma kirjan lopussa romahtaa, minkä jälkeen aletaan kysellä, kuka olikaan vastuussa tästä kaikesta. Vastuullisia ei tunnu löytyvän, ainakaan poliitikoista. Kirjan kirjoittaja Raimo Vahtera toteaa jälkisanoissa, että kuvatessaan Peetori-hanketta hän siirtyi selkeästi fiktion puolelle. Mitään tällaista hanketta ei koskaan toteutettu (vaan ainoastaan joitain samankaltaisia hankkeita). Lukija jääkin miettimään, miksi Vahtera on päätynyt tällaiseen ratkaisuun. Kenties hän yrittää ennakoida tulevaa tai tulevia hankkeita eli sitä, mitä muotoja Turun tauti saa jatkossa.

tiistai 15. kesäkuuta 2010

Shakespearen "Romeo & Julia" matkalla Suomessa

William Shakespearen Romeota ja Juliaa” [1597] kuten monia muitakin hänen näytelmiään
pidetään ajattomina, ja ne ovat hyväksyttäviä - tai ainakin ymmärrettäviä - kaikissa kulttuureissa.

Tosin esimerkiksi paljon siteerattu ja kuuluisa dialogi Romeon ja Julian välillä heidän kohdatessaan ensimmäisen kerran Capuletien juhlassa, jossa Romeo on kavereineen kuokkimassa, ei välttämättä aukene ensi kuulemalla:

”[Romeo ja Julia tanssivat.]

Romeo: Jos halpa käteni loukkaa pyhäinkuvaa,
sen synnin tahtoisivat huulet sovittaa,
kaksi pyhiinvaeltajaa punastuvaa
karkeuden peittäisivät suudelmaan.

Julia: Kätenne, vaeltaja, jääköön syyttämättä,
sopivaa hartautta se vain osoittaa;
kun käsi koskee pyhimyksen kättä,
se on hurskas teko ja vastaa suudelmaa.

Romeo: Mutta huuletkin on luotu pyhimyksille.

Julia: Huulet, joilla he lukevat rukouksiaan.

Romeo: Autuus, jonka soit käsille, suo huulille,
ettei uskova menettäisi toivoaan.

Julia: Pyhä ei liikahda, rukouksen kuulee vain.

Romeo: Älä siis liiku, kun otan minkä rukouksin sain.

Suutelee Juliaa.

Romeo: Synti on poissa, soit huulilleni pelastuksen.

Julia: Sama synti on nyt näillä huulilla.”

(Marja-Leena Mikkolan käännös, 2006)

Romeon ja Julian keskustelussa on piirteitä, jotka eivät ole tyypillisiä antiikin vaan renessanssin tragedioille. Kielenkäyttö ei ole aivan ajatonta ja universaalia, eikä ymmärrettävää kulttuurisen sisältönsä takia. Esimerkiksi sana ”synti” viittaa kristinuskoon tai laajemmin juutalais-kristilliseen traditioon. Tosin Romeon tapa käyttää sanaa on irtautunut kristillisestä kontekstistaan. Kielikuvat kuitenkin liikkuvat tradition sisällä. Ja (Capuletin ja Montaguen jälkikasvun) suutelu tanssilattialla on mitä suurin pyhäinhäväistys ja synti, vaikkakin Romeolle myös pelastus. Vähän myöhemmin paljastuu, että hän on tosissaan Julian suhteen ja haluaa tämän kanssa avioliittoon, joten kyse ei ollut vain viettely-yrityksestä ja sanaleikistä.

ROMEO & JULIA SUOMESSA

Suomeen Shakespearen näytelmät jalkautuivat juuri ”Romeon ja Julian” johdolla. Ensin ruotsalaiset kiertelevät teatteriseurueet kuten Seurlingin seurue esittivät näytelmää mukailevia esityksiä 1700-luvun lopulla länsirannikolla luultavasti Helsinkiä myöten. Oulussa esitetyssä mukaelmassa loppu oli tehty onnelliseksi.

Suomalaiset kulttuurivaikuttajat Fredrik Cygnaeus ja August Ahlquist epäilivät vielä 1800-luvun jälkipuoliskolla, voisiko näytelmiä edes kääntää suomeksi. Kansalliskirjailijaksi julistettu Aleksis Kivi luki näytelmiä ruotsiksi ja näki ensimmäiset Shakespeare-näytelmät 1860-luvulla ruotsin kielellä, ja sai niistä vaikutteita omiin näytelmiinsä.

Suomalaisen teatterin (sittemmin Kansallisteatterin) johtaja Kaarlo Bergbom alkoi 1870-luvulla tukea näytelmien kääntämistä ja tilata niitä Paavo Cajanderilta. Cajander käänsi kaikki näytelmät vuosina 1872-1912. Ensimmäinen kokonaan suomeksi esitetty näytelmä oli ”Romeo ja Julia” ja se esitettiin Bergbomin teatterissa vuonna 1882, ja pääosassa oli aikansa tunnetuin suomalainen näyttelijä Ida Aalberg.

NYKYPÄIVÄN PRODUKTIOT

2000-luvulla Shakespearen ”Romeo ja Julia” elää ja voi hyvin. Pari vuotta sitten Perttu Leppä ohjasi elokuvan ”8 päivää ensi-iltaan” (2008), joka oli kertomus yhden ”Romeo ja Julia” –produktion synnystä. Pääosissa viime vuosien ehkä valovoimaisimmat tähdet valkokankaalla, Laura Birn ja Mikko Leppilampi.

Näytelmästä tehdään teatterissa jatkuvasti uusia sovituksia. Nely Keinänen mainitsee toimittamassaan kirjassa ”Shakespeare Suomessa” (2010) kaksi kokeellista esitystä Teatteri Pienen Suomen Otso Kauton (1993) ja Lilla Teaternin Hilda Hellwigin (1999) ohjaustyöt.

Ruotsalainen ohjaaja Hilda Hellwig sovitti näytelmän suomalaiseen, kaksikieliseen kulttuuriympäristöön. Capuleteista tehtiin maalaisempia ja suomenkielisiä ja Montagueista ruotsinkielisiä, niitä vähän sivistyneempiä. Molemmat perheet tai suvut olivat yhtä varakkaita, mutta Montaguet kielitaitoisempia ja puhuivat molempia kieliä sujuvasti. Näyttämöllä kaksi kulttuuria myös muuten poikkesivat toisistaan. Capuletit tanssivat tangoa, Montaguet rokkasivat Paul Ankan ja Elvis Presleyn tahdissa.

Otso Kauton Romeo ja Julia” oli tehty lapsille ja nuorille, ja se oli tehty alkuperäisen näytelmän hengessä. Naisten roolien esittäjät olivat miehiä kuten 1600-luvun Englannissa, mikä ei kaikkia lasten vanhempia miellyttänyt teatterikriitikko Kirsi Moringin mukaan. Mutta lapset pitivät esityksistä. ”Teinirakkauden karu loppu ei kysy sukupuolta”, toteaa Moring.

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Ikuisesti kiistelty August Strindberg

Vuoden alusta pieniä naapurikuntia yhdistettiin Hämeenlinnaan, mikä merkitsi myös kirjastojen yhdistämistä. Entisistä kunnankirjastoista tuli lähikirjastoja. Kirjastoalan töitä alkoivat lähikirjastoissa tehdä palvelusihteerit. (Hurraa kirjastoammallinen työ.) Uusi Suur-Hämeenlinna yhdisti myös kirjastojen kokoelmat toisiinsa. Esimerkiksi Atos Wirtasen ”August Strindberg” (1962) elämänkertoja on tällä hetkellä Hämeenlinnan pääkirjastossa kaksi (2) kappaletta ja yksi (1) kappale Rengon lähikirjastossa. Yksi (1) poistetuista kappaleista on omassa kotikirjastossani, ostettuna euron hintaan. (Tietysti minun kannaltani hyvä asia, jos ja kun haluan kyseisen kirjan. Ja miksipä en haluaisi Pohjoismaiden yhden merkittävimmän kirjailijan elämänkertaa.)

August Strindbergiä eivät ainakaan Ylen TV-kanavat ole unohtaneet. Viime lauantaina 12.6.2010 FST5 esitti Alf Sjöbergin ohjaaman elokuvan ”Fröken Julie” (1951), suomeksi näytelmän nimi on ”Neiti Julie” (1988). ”Neiti Julie” on Strindbergin tunnetuin ja esitetyin näytelmä maailmalla. Edellisen kerran TV-elokuva esitettiin muutamia vuosia sitten.

Joulu- ja tapaninpäivänä vuonna 2009 TV1:ssä esitettiin Stig Larssonin ohjaama kaksiosainen TV-elokuva ”August” (2007), suomeksi ”Nuori Strindberg”. Elokuva alkaa aloittelevan kirjailijan haparoivista askelista kohti ensimmäistä läpimurtotyötä ”Mestari Olavia” (1872). Elokuva johtaa tietämättömän katsojan sikäli harhaan, että jo ennen tätä näytelmää Strindberg oli kirjoittanut useita näytelmiä, joista mm. ”Roomassa” (1870) sai ensi-iltansa Kuninkaallisessa teatterissa Tukholmassa. Tosin tekijä itse nähtyään esityksen häpesi näytelmäänsä, mutta se sai arvostelijoilta suotuisan vastaanoton. Toisin kävi Strindbergin ensimmäisen mestariteoksen ”Mestari Olavin”, jonka Kuninkaallinen teatteri hylkäsi toistuvasti, mikä nakersi nälkätaiteilijan itseluottamusta ja hän alkoi jopa epäillä kykyjään kirjailijana.

Ensimmäisen romaani ”Punainen huone” (1879), joka oli myös ensimmäinen ruotsalainen moderni romaani, raivasi tietä myös ”Mestari Olaville”, joka lopulta vuonna 1881 esitettiin Kuninkaallisessa teatterissa. Näytelmän aiheena oli Kustaa Vaasan läpiviemä uskonpuhdistus Ruotsi(-Suome)ssa. Vaikean alun jälkeen Strindberg sitten kirjoittikin puritaanisen ahkerasti yhteensä yli 60 näytelmää ja yli 30 muuta kirjallista teosta.

Elämänkertakirjoittaja Atos Wirtanen lukee ”Mestari Olavin” (1872) ohella ”Neiti Julien” (1888) Strindbergin nuoruuden mestariteoksiin. Eikä ”Neiti Julienkaan” tuottaminen Ruotsissa ollut yhtään ensimmäistä teosta helpompi temppu. Ennemmin päinvastoin. Näytelmä esitettiin mm. Tanskassa Kööpenhaminan Antoine – näyttämöllä (1889) ja Saksassa Freie Bühnen – näyttämöllä Berliinissä (1892) ennen kuin se saatiin ensimmäisen kerran näyttämölle vasta vuonna 1906 Ruotsissa.

Onkin mielenkiintoista pohtia, mikä näissä Strindbergin nuoruudenteoksissa oli sellaista, mikä sai ruotsalaiset karttelemaan niitä. Miksi muuten vapaamieliset ruotsalaiset eivät halunneet teoksia näyttämöilleen?

"MESTARI OLAVI"

Wirtasen mukaan Strindbergin esikuvina olivat mm. Shakespearen historialliset näytelmät ja Schillerin ”Rosvot”. Kun August nuorena 20-vuotiaana miehenä kiinnostui teatterista vuonna 1869, ei hän suinkaan suunnitellut alkavansa kirjoittaa näytelmiä. Hän halusi näyttelijäksi, ja nimenomaan Schillerin ”Rosvojen” päähenkilöksi Karl Mooriksi. Strindberg opettelikin ahkerasti yhden kesän vuorosanoja ja puhetaitoa, mutta ura näyttelijänä ei urennut. Häntä kehotettiin menemään ensin teatterikouluun. Sen sijaan August alkoi kirjoittaa näytelmää ”Roomassa” (1870). Samaan syssyyn hän kirjoitti kolme muutakin keskinkertaista näytelmää – ennen ”Mestari Olavia” (1872).

”Mestari Olavi” on aate- ja vallankumousromaani, jossa ovat hyviksensä ja pahiksensa. Kustaa Vaasa, joka ryöväsi katolisen kirkon, ei ole näytelmän pahis. Hän on se, joka toteutti vallankumouksen ja ajoi sisään uudet aatteet Ruotsi(-Suomessa) ja teki maasta eurooppalaista suurvaltaa. Vanhoilliset katolisen kirkon edustajat kuten Mestari Olavi olivat pahiksia, koska he vastustivat muutosta. Onkin selvää, että sisällöllisesti August Strindbergin näytelmässä ei ollut paljon sellaista, joka olisi ollut aatteellisesti kelvotonta Kuninkaallisen teatterin esitettäväksi. Näytelmän kirjoittaja vain oli väärä henkilö. Hän kirjoitti tuohon aikaan mm. teräviä teatteriarvosteluja, satiirisia lehtikirjoituksia ja oli monessa asiassa aikansa radikaali.

"NEITI JULIE"

”Neiti Julien” kohdalla tilanne oli toisenlainen, jopa päinvastainen. August Strindberg oli jo maailmalla arvostettu kirjailija erityisesti ensimmäisen romaaninsa ”Punainen huone” (1879) ansiosta. Ongelman ruotsalaisille tuotti tällä kertaa näytelmän sisältö. Tässä vaiheessa Strindberg toki oli ateisti, sosialisti ja sosiodarwinismin kannattaja, mutta porvaristossa ja yläluokassa uskonnon kyseenalaistaminen (mm. Nietzsche, Schopenhauer) ja erilaiset darwinismin muodot (Haeckel, Spencer) olivat tuohon aikaan tavallisia. Myös juutalaisvastaisuus.

”Neiti Juliessa” pahinta on sen vahva eroottisuus sekä suhde miespalvelijan ja yläluokkaisen naisen välillä. Näytelmässä ei ole selkeää juonta vaan kuvaus on impressionistista, psykologisoivaa ja keskittyy tapahtumiin kartanolla Juhannusyönä jossain päin Ruotsia. Näytelmän lopussa neiti Julie melko (melo)dramaattisesti surmaa itsensä Jeanin partaveitsellä, kun ei näy ulospääsyä psykologisesti vaikeasta tilanteesta. Jean jopa yllyttää häntä siihen.

Neiti Julie oli (psykologisesti) rappeutuneen sotilasaateliin kuuluvan suvun viimeinen vesa, jonka kasvatus ei ollut aivan onnistunut. Hän ei ollut ollut äidilleen toivottu lapsi, ja emansipoitunut äiti yritti kasvattaa häntä poikamaisesti. Lopulta heikko isä joutui puuttumaan tilanteeseen ja salli tytön olla tyttö ja mm. leikkiä nukkejen kanssa ja pukeutua tyttöjen vaatteisiin. Miespalvelija Jean oli kartanon metsänvartijan poika, joka jo pikkupoikana ihastui Julieen. Isä kasvatti ja koulutti lahjakkaan poikansa, mutta säätynsä takia hän ei voinut kohota Ruotsissa kuin kartanon palvelijaksi. Jean oli hyvin tietoinen alhaisesta asemastaan, mikä sai hänessä aikaan katkeruutta ja kateutta. Julie oli myös tietoinen omasta asemastaan, mutta hän ei piitannut hetkellisistä ja tilapäisistä rajojen ylityksistä esimerkiksi Juhannuksena.

KIRJASTOAPULAISESTA KIRJAILIJAKSI

Hankaluudet niin kirjailijana kuin toimittaja uran alkuvaiheessa pakottivat August Strindbergin miettimään muita ammatillisia vaihtoehtoja. Vuosina 1874 – 1882 hän toimikin Kuninkaallisessa kirjastossa kirjastoassistenttina, mikä takasi tietyn perusturvan.

Vuonna 1879 julkaistu ”Punainen huone” menestyksestään huolimatta ei taannut vakaata toimeentuloa, mutta se loi Strindbergissä uskoa itseensä kirjailijana. Muutamaa vuotta myöhemmin hän uskaltautui heittäytymään kokopäivätoimiseksi kirjailijaksi.

Kirjastossa hän mm. opiskeli kiinan kieltä niin paljon, että pystyi järjestämään kirjaston kiinankielistä aineistoa.

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Schiller: ”Rosvot” (1782) kiinni!

Pari päivää mielessäni on sitkeästi pyörinyt kuva Viggo Mortensenista elokuvassa ”Eastern Promises” (2007), joka tuli viime perjantaina Neloselta. Elokuvan lopussa Nikolai (Viggo) istuu yksin ajatuksissaan mafiosona. FSB:n (ent. KGB:n) agentti on vaihtanut puolta. Katsoja jää ihmettelemään, kuinka tässä näin saattoi käydä. Kuinka joku ’hyvää’ koko elokuvan ajan esittänyt hahmo voi lopulta olla pahis, oman valintansa seurauksena. Tämä oli jo toinen kerta, kun jäin auttamattomasti koukkuun David Cronenbergin kerrontaan. Edellisen kerran näin kävi ”Crashin” (1996) kohdalla.

Vain viikkoa aiemmin TV1:ltä tuli palkittu ranskalainen Temps noirin dokumenttielokuva ”Eliot Ness versus Al Capone” (2009). FBI:n J.Edgar Hooverin johdolla pieni Eliot Nessin iskujoukko sai pahamaisen gansterin Al Caponen lopulta v. 1931 kiinni veropetoksesta, vaikka hän oli syyllistynyt mm. lukuisiin murhiin ja lahjonut suuren joukon poliiseja ja muita virkamiehiä. Helppoa järjestäytyneen rikollisuuden torjuminen ei ollut. Edes tässä yksittäistapauksessa.

Gangstereihin törmäsin joitain päiviä sitten myös selatessani pölyttyneitä kirjoja varastossa. Ns. Frankfurtin koulukunnan yksi perustajista Max Horkheimer kirjoitti maanpaossa teoksen ”The End of Reason” (1942), joka on muutama vuosi sitten käännetty suomeksi nimellä ”Välineellisen järjen kritiikki” (2008). Horkheimer esittää kirjassa gangsteri-teorian fasismista. En ole tutustunut kirjaan tai sen käännökseen, mutta löysin Michael Wilson teoksesta ”Das Institut für Sozialforschung und seine Faschismusanalysen” (1981) kuvauksen gangsteri-teoriasta. Kansallissosialistisessa Saksassa Horkheimerin mukaan herruus taloudessa sai uuden monopolistisen muodon, kun natsien ’gangsteriryhmät’ valtasivat osan yrityksistä tavoitteenaan lyhytkestoinen taloudellinen hyöty, ja alkoivat pyörittää taloutta sekä markkinaehtoisesti että omilla periaatteillaankin.

Klaus Mann kuvaa ”Mefistossa” (1936), mitä kansallissosialistien valtaannousu aiheutti kulttuurielämässä, jolla oli kytköksensä myös talouteen. Valtionteatterin johtaja Hendrik Höfgen tasapainoilee hyvän ja pahan välillä, mutta myy sielunsa paholaiselle. Teatteri tarvitsee maksavia asiakkaita ja uusien vallanpitäjien hyväksymiä näytelmiä. Friedrich Schillerin näytelmät olivat v. 1933 suosittuja. ”Hampurissa oli yleisö osoittanut ”Don Carlos”-näytelmän esityksen yhteydessä voimallisesti milteipä kapinoiden suosiota siinä kohdassa, jossa markiisi Posa vaatii kuningas Filipiltä ’ajatusten vapautta’; Münchenissä oli ”Rosvojen” uusi sovitus ollut loppuunmyyty siihen asti, kunnes hallitus oli kieltänyt sen: Schillerin nuorena kirjoittama näytelmä oli osoittautunut ajankohtaiseksi ja vallankumoukselliseksi ja saanut yleisön innostumaan.” (s. 323) Höfgen ei yrittänyt puuttua siihen, miten natsihallitus alkoi ohjata valtionteatterin ohjelmistoa, eikä hän yksin olisi voinut asialle paljon tehdäkään. Teatterinjohtaja olisi vain vaihdettu toiseen, mikäli annettuja ohjeita ei olisi noudatettu.

Schillerin näytelmien boikotoinnista huolimatta propagandaministeri Goebbels näytti vihreää valoa Herbert Maischin elokuvalle ”Friedrich Schiller – Triumph of a Genius” (1940). Elokuvan lopussa on mm. kohtaus Schillerin ensimmäisestä näytelmästä ”Rosvot”. Kohtauksessa yksi päähenkilöistä, Frans, riistää itseltään hengen jäätyään kiinni siitä, että oli vuosia aiemmin riistänyt veljensä Kaarlen perintöosuuden ja kohdellut huonosti vanhaa isäänsä. Kaarle oli ajettu Fransin juonen avulla pois kotoaan, ja hän päätyi lopulta Robin Hood –tyyppisen rosvojoukon johtajaksi. Vuosien kuluttua hän haluaa käydä katsomassa ex-morsiantaan Amaliaa, joka on jäänyt isän ja veljen luokse asumaan. Tällöin paljastuu Frans-veljen tekemä petos. Mielenkiintoista on miten Maischin Kaarle-rosvo (’gangsteri’) onkin sankari ja porvarillista elämää viettänyt veli rikollinen.

Viime vuoden elokuussa YleTEEMA:lta tuli 2000-luvun versio nuoresta Friedrich Schilleristä. Tällöin esitettiin Martin Weinhertin Nuori Schiller”(2005), joka kertomuksena alkaa siitä, mihin Maischin elokuva päättyy. Weinhertin elokuva siis alkaa kohtauksilla Schillerin ensimmäisestä näytelmästä ”Rosvoista”. Myös tässä elokuvaan on valittu kohtaus, jossa Kaarle-rosvon veli Frans on pahis. Valitussa kohtauksessa hän yrittää vietellä jopa raiskata Kaarlen morsiamen, mutta Amalian onnistuu puolustaa itseään. Kaarle näkyy lyhyesti, välähdyksenomaisesti kahdessa elokuvan kohtauksessa. Häntä ei esitetä sankarina.

Molemmissa elokuvissa nuori Schiller karkaa Württenburgin ruhtinaskunnasta, jossa on töissä lääkärinä sotilasakatemiassa, kun on saanut tietää, että hänen ”Rosvoilleen” oli luvassa jatkoa naapuriruhtinaskunnan Mannheimin hoviteatterissa. Schiller oli myös Rosvojen ensi-illassa läsnä, sillä hän oli tuolloinkin karannut yöksi naapurikunnan puolelle. Palattuaan takaisin hän istui joitain viikkoja vankilassa. Näytelmä on tehty romanttisen ”Sturm und Drangin” –hengessä; ja kirjoittajan sympatiat ovat selvästi – jo aiemmin huikentelevaa elämää viettäneen - rosvoveljen puolella, jota on kohdeltu kaltoin ja joka on menettänyt elämänsä rakkauden.

lauantai 5. kesäkuuta 2010

Andrew Taylor: ”Kirjat jotka muuttivat maailmaa” (2010)

On uskaliasta alkaa listata tärkeimpiä kirjoja, jotka ovat muuttaneet maailmaa. Andrew Taylor on listannut 50 kirjaa, jotka hänen näkemyksensä mukaan ovat maailmaa muuttaneita.

50 kirjaa ei ole pitkä lista kirjoja, kun ajattelee, kuinka paljon kirjoja vuodessa julkaistaan. Lukulistana 50 kirjan lista on kuitenkin pitkä. Kun teosten joukosta löytyy muun muassa "Koraani" (600) ja "Raamattu" (100 eaa - 100), ei yksi kesä edistä paljonkaan luku-urakkaa.

Helsingin Sanomien (HS) toimittaja Johan Lahdenperä lyhensi 30.5.2010 oman listansa 25:een kirjaan, joten hän on karsinut Taylorin listasta puolet pois. Toki 50 kirjan esittely kokeneellekin toimittajalle on kohtuuton urakka. Jotain Ajan Hengestä kertoo, mitkä kirjat ovat raakattu pois vähemmän tärkeinä.

HS:n karsimat kirjat ovat:

FILOSOFIA
Kungfutse ”Keskustelut” 400 eaa (elämänfilosofia vaihtoehtona maailmanuskonnoille)
Platon ”Valtio” 300 eaa (demokratia yhtenä rappion muotona)

TIEDE
Herodotos ”Historiateos” 400 eaa (historiantutkimus alkoi tästä teoksesta)
Prolemaios ”Geographia” 100-170 (maantiede)
Avicenna ”Lääketieteen kaanon” 1025 (lääketiede, ei vain Euroopan)
Mercator ”Atlas” 1585-1595 (maantiede)
Harvey ”Verenkierrosta” 1628 (lääketiede)
Galilei ”Vuoropuhelu” 1632 (tähtitiede)

IHMISEN VAPAUTUMINEN
Paine ”Terve järki” 1776 (kolonialismi, USA:n irrottautuminen Euroopasta)
Marx ”Kommunistinen manifesti” 1848 (orjien, työntekijöiden vapautuminen työstä)
Mill ”Vapaudesta” 1859 (vapausoikeudet, vapaus valtiosta)
Tolstoi ”Sota ja rauha” 1869 (vapaus sodista)
Keynes ”Työllisyys, korko ja raha” 1936 (vapaus pakkona, työttömyyden legitimointi)
Levi ”Tälläinenkö on ihminen” 1947 (vapautuminen keskitysleiristä)
Beauvoir ”Toinen sukupuoli” 1949 (naisten vapautuminen)
Achebe ”Läsnä on hajaannus” 1958 (kolonialismi, kristinuskon kielteiset vaikutukset)

KAUNOKIRJALLISUUS
Tuhannen ja yhden yön tarinoita 1885 (käännös englanniksi, itämaiset sadut)
Horatius ”Oodit” 23-13 eaa (runous)
Shakespeare ”Ensimmäinen folio” 1623 (näytelmät)
Johnson ”Englannin kielen sanakirja” 1755 (kielen kehitys)
Wordsworth & Coleridge ”Runoballadit” 1798 (runous)
Austen ”Ylpeys ja ennakkoluulo” 1813 (proosa)
Melville ”Moby Dick” 1851 (proosa)
Doyle ”Punaisten kirjainten arvoitus” 1888 (salapoliisikertomus)
Owen ”Runot” 1920 (runous)
Joyce ”Odysseus” 1922 (proosa)

HS:n toimittajaa eivät juuri kiinnosta muiden ongelmat. Jokainen huolehtikoon omasta sielustaan ja ruumiistaan ja sen vapautumisesta. Mikä valtalehden toimittajaa sitten kiinnostaa? Häntä kiinnostaa mm. seksi ja romantiikka.
de Cervantes ”Don Quijote” 1605-1615 (ritariromantiikka)
Vatsjajana ”Kama Sutra” 100-200 (erotiikan taidot, seksiasennot)
Chaucer “Canterburyn tarinoita 1380-1390 (munkkien seksitarinat)
Goethe ”Nuoret Wertherin kärsimykset” 1774 (rakkaudessa riutuva teini)
Flaubert ”Madame Bovary” 1857 (muista miehistä kuin omastaan fantasioiva kotirouva)
Lawrence “Lady Chatterleyn rakastaja” 1928 (epäsäätyinen rakkaussuhde)

Toimittajaa kiinnostavat maailman suuret valloittajauskonnot, muutamat politiikkaa muovanneet teokset ja massojen mieliin vaikuttaminen propagandalla.
”Raamattu” 100-170 (mm. totalitaarinen valtio vaihtoehtona demokratialle, Augustinus)
”Koraani” 600
Macchiavelli ”Ruhtinas” 1532 (säätyjen eliitti vaihtoehtona demokratialle)
”Siionin viisaitten kirja” 1905 (mm. kansallisosialismi vaihtoehtona demokratialle)
Orwell ”Vuonna 1984” 1949 (Isoveli valvoo demokratiassakin)
Mao ”Pieni punainen kirja 1964 (työväenluokan etujoukko vaihtoehtona demokratialle)

Listasta löytyvät vielä seuraavat teokset
Homeros ”Ilias” 700 (1. tunnettu eurooppalainen proosateos)
Dickens ”Joululaulu” 1843 (köyhien sääliminen)
Stowe ”Setä Tuomon tupa” 1852 (mustien orjien sympatisoiminen)
Darwin ”Lajien synty” 1859 (joka johti politisoituna mm. sosiodarwinismiin)
”Puhelinluettelo” 1878 (innovaationa)
Salinger ”Sieppari ruispellossa” 1951 (John Lennonin viimeksi lukema kirja)
Carson ”Hiljainen kevät” 1962 (DDT ym. ympäristöongelmat)
Rowling ”Harry Potter ja viisasten kivi” 1997

ja ohimennen mainittuna

Newton ”Principia mathematica” 1687
Smith ”Kansojen varallisuus” 1776
Freud ”Unien tulkinta” 1889
Einstein ”Suhteellisuusteoria” 1920

Taylorin ”Kirjat jotka muuttivat maailmaa” (2010) alkuperäisestä listasta voi olla montaa mieltä. Buddhalaiset olisivat varmaankin lisänneet omia teoksiaan listaan esim. ”Tiibetiläisen kuolleidenkirjan” ja monia muita teoksia. Eri kielialueilta ja kulttuureista löytyvät omat maailmaa muuttaneet teoksensa.