torstai 20. joulukuuta 2012

Tavi: "Toivo" (2011)

Henriikka Tavin "Toivon" (2011) -kokoelman toisen osaston runot täytyy nähdä. Olennaista on se, miten teksti lepää valkoisella pohjalla. Ei ole pelkästään tärkeää, missä tekstiä on, vaan myös missä sitä ei ole. Merkitys ja rakenne kietoutuvat toisiinsa erityisen onnistuneesti: konkreettinen tyhjä tila teoksen muodossa ja tyhjyys käsitteenä sisällössä kulkevat käsi kädessä. Elämän rajallisuuden tiedostamisesta syntynyt surullinen tyhjyyden tunne ahdistaa tekstin sisällössä ja tekstiä ympäröivä tyhjyys muodossa. (Eveliina Laurila, Kiiltomato.net)

     *     *     *

Kokoelma jakaantuu kolmeen osaan: I, II Toivo ja III. Lyhyesti ja lakonisesti. Eveliina Laurilan yllä olevat huomiot assosioituvat mielessäni juuri (20.12.2012) näkemääni YleTEEMA:n Prisma Studion jaksoon 'Totuus raidoista', missä raitoja - niiden leventävää ja kaventavaa vaikutelmaa - käsiteltiin havaintopsykologisesti. Leveät poikkiraidat kavensivat samoin kuin kapeat pystyraidat. Raidat olivat mustavalkoisia, joten värien kontrasti oli mahdollisimman suuri.

Ohjelman lopuksi toimittaja Marjo Harju totesi, että tunnettu tosiasia on, että valkoinen kohde nähdään laajempana kuin musta.  Miksi valkoinen, tyhjä pohja sitten Laurilan mielestä ahdistaa, eikö sen pitäisi olla juuri toisinpäin. Jos runokirjan sivun invertoisi, musta ja valkoinen väri vaihtaisivat paikkaa, eikö ennemmin se olisi ahdistavaa. Se että pimeydestä nousee joukko merkkejä merkityksineen. En voi olla suorilta käsin samaa mieltä Laurilan kanssa. Tämäkin asia tulee kokeilla.

Joka tapauksessa toisessa osassa 'Toivo' on sururunoja, mitkä ilmeisesti viittaavaat omaelämänkerrallisiin kokemuksiin. Runoilijan tai runon minän äiti on kuollut.  Ensimmäinen runo on epätavallisesti jaettu useille sivuille. Vaikutelmaksi tästä tulee jonkinlainen elämän jatkuminen, alkaminen ja päättyminen, mutta ei ahdistavalla tavalla. Yhden sivun jälkeen seuraa toinen sivu ja sitten kolmas jne. Loputtomiin sivuja, joita tosin painetussa kirjassa on aina rajallinen määrä. Sähköisessä kirjassa sivuja voisi generoida loputtomiin. Toki iäisyys tai loputtomuus voi sekin olla ahdistavaa, mutta eikö ahdistavampaa ole se, että kaikki tihentyy johonkin mustaan pisteeseen ja jämähtää siihen?

      *     *     *




II TOIVO. Ensimmäinen runo alkaa aukeamalta, jonka vasen puoli on tyhjä, valkoinen sivu - ja vasemmalla puolella lähellä sivun vasenta ylälaitaa on seuraava teksti:

     7.11.2007

     , minäkin ajattelin

Ei mitään muuta koko sivulla. Vihjeen sanojen merkityksiksi voi jäljittää 'Toivo' -osan mottoon, jossa puhutaan pimeästä ja valoisasta huoneesta. Tekstin kirjoittaja ei tee eroa pimeän (tai mustan) ja valoisan (tai valkoisen) huoneen välille. Mutta runoilija tai ääni runossa tulee toisiin aatoksiin:

,  minäkin ajattelin[, mutta olen tullut toisiin ajatuksiin...]

Runo jatkuu seuraavalla aukeamalla.  Nuori nainen, jostain syystä pidän runoilijaa nuorena naisena, nuori nainen muistelee äitiään. Yrittää muistaa miltä äiti näytti. Äkkiä hänen mieleensä tulee, että hän on kertomassa äidistään runonsa kautta ulkopuolisille, ja nainen toteaaa

     Minä en kirjoita

    levitelläkseni meidän perheen asioita kaikelle kansalle.

Muuten tähän asti valoisaan vaikkakin surun reunustamaan runoon tulee ensimmäinen tummempi sävy, tietysti mustien merkkien lisäksi.

Runo jatkuu aukeaman oikealla puolella, sivun oikeasta ylälaidasta, tosin ei aivan ylhäältä

     sanon tämän mahdollisimman selvästi:
     Sinä kuolit turhaan.

Runon tummuusaste kasvaa, se synkkenee. Äiti on kenties tehnyt itsemurhan tai jäänyt suojatiellä auton yliajamaksi. Jotain hyvin ikävää perheen sisällä kenties on tapahtunut vuosien varrella - ja siksi nuori nainen ei ole ollut yhteydessä äitiinsä.

Sivun keskellä on kirjoitettu enää kaksi sanaa ja piste:

     On paljon tyhjää.

Tässä lienee kohta, joka on alkanut ahdistaa Eveliina Laurilaa ja kieltämättä sanat merkityksineen ovat ahdistavia, jos ja kun samastuu runon minään ja hänen kokemuksiinsa, joista tosin emme voi tietää paljon mitään.

On kuitenkin muistettava, että toinen osa on nimetty 'Toivoksi'. Siten tyhjä ei mielessäni assosioidu pelkästään ahdistavaksi asiaksi vaan myös vapauttavaksi. Kuolema vapautti äidin johonkin, mutta jälkeen jääneille se ehkä aiheutti samalla lisääntynyttä ahdistusta.

     *     *     *

Toinen osa 'Toivo' on kuin yhtä ja samaa runoa - ja ensimmäinen runo jatkuu vielä seuraavalle sivulle. Sitten tulee katkos, mutta sisällöllisesti runo jatkuu osan loppuun asti. Nuori nainen puhuttelee kuollutta äitiään ja reflektoi omia ajatuksiaan.

Runon edetessä runoilijan mieli ainakin hetkeksi hajoaa. Asiat sekoittuvat toisiinsa.

     Minun äitini on minun isäni.
     Minun siskoni on minun isäni.
     Minä en muista sinua ollenkaan.
     Minä yritän muistaa vielä vähemmän.

Lukija voi vain arvailla, mitä sanojen taakse kätkeytyy. Millaisia salaisuuksia. Lopulta ajatukset äidistä - ja isästä - siirtyvät muihin kuolleisiin ihmisiin, joita runon minä alkaa luetella satunnaisessa järjestyksessä. Lopulta nämäkin nimet häviävät mielestä - jäljellä on vain epämääräinen joukko syntymä- ja kuolinvuosia.

     *     *     *

III Kolmannesta osasta pidän eniten, sillä se on täynnä perhosia, runoja perhosista - ja mottonakin perhonen ei muodoissaan sielun metaforana.

Kirja päättyy kummalliseen, ihanaan, 'Kehtolauluun', jossa on lueteltu fiktiivistiltä kuulostavia perhosten nimiä pilkulla eroteltuna toisistaan kuten humalayökkönen, rahamittari, kuutäplä ja savukaapu.  

Linkki:

Toivo II - visualisoitu näkemys Tavin 'Toivosta' (Google Docs - runona)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti